Muistan vielä hyvin tuon ajan kahdeksankymmenluvun alkupuolelta. Olin nuori mies ja elämä edessä, mutta kuitenkin oli ontto olo. Mikä on elämän tarkoitus? Tuo kysymys vaivasi minua. 

Kristinusko oli jollakin tapaa tuttu, mutta en ollut siinä sisällä kuten eräs ystäväni. Kunnioitin Jumalaa ja arvostin uskovia ihmisiä. Itseäni en kuitenkaan voinut uskovaiseksi kutsua. Urheilu ja huvittelu olivat täyttäneet elämäni. Ne olivat alkaneet tuntua jostakin syystä laimeilta. Janosin elämää! 

Tyttöystäväni kanssa käyty keskustelu johti meidät molemmat etsijän paikalle. Tajusimme, että usko oli jotain, mistä tuli saada selvyys. Lähdimme tutustumaan seurakuntiin, koska uskoimme sieltä vastauksen löytyvän.

Kävimme kirkossa ja helluntaiseurakunnassa. Eräässä helluntaiseurakunnan tilaisuudessa kysyttiin suoraan, kuka haluaa tulla uskoon.  Minä halusin, ja menin rukouspalvelijan luokse. Kerroin rukouspalvelijalle uskovani Jeesukseen sovittajana. Hän julisti syntini anteeksi. Tulin uskoon!

Tuossa hetkessä en kokenut mitään erityistä. Tiesin, että olen tehnyt päätöksen, johon raamattu kehottaa. Siitä seurasi rauha, joka on kestänyt koko elämän kaikissa tilanteissa.  

Oulun helluntaiseurakunta on ollut tuosta hetkestä lähtien kotiseurakuntani eli kohta 40 vuoden ajan. Seurakunta on paikka kasvaa ja palvella. Olen saanut olla monissa eri tehtävissä. Uskovaisen elämä ei ollutkaan niin tylsää kuin nuorena muistan ajatelleeni. Koen, että elämällä on nyt suunta ja tarkoitus. 

Lempikohtani Raamatussa on evankeliumista Johanneksen mukaan: 

“Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27) 

Mikko Saukkonen
Vanhin

X