Camilla Kuronen

Mitä lapsityö vaatii? Tätä kysymystä olen huomannut pyöritelleeni mielessäni läpi kuluneen vuoden. Ensin harjoitteluaikanani, jolloin olin tekemisissä lapsityön kanssa, sekä myöhemmin työntekijäksi haettuani ja niiden töiden alkamista odotellessani. Vaatiiko se tuliterät puitteet ja superlaadukkaat opetusmateriaalit (ja sitäkin pätevämmät opettajat)? Täytyykö vetäjällä olla valtavan rikas mielikuvitus ja läjäpäin askarteluideoita hihassaan? Onko välttämätöntä itse olla perheellinen tai varhaiskasvatuksen opinnot läpikäynyt, jotta ymmärtäisi lasten ohjaamisesta ja järjestyksen ylläpitämisestä jotakin? Moni varmaan toteaisi suoralta kädeltä (ja ehkä sinäkin tähän asti luettuasi) että ”ei tietenkään”. No, jos ei kaikkea näitä ääriesimerkkejä, niin mitä sitten? Mitä lapsityö sitten vaatii? 

Ainakin jonkun ja mieluiten jotkut, joka tekee. On näky, visio ja suunnitelma. Löytyy myös aika ja tila sekä joitain tarvittavia resursseja. Siitäpä se oikeastaan lähtee. Lapsityö ei vaadi lopulta paljoa – ja toisaalta sille voi antaa mielettömästi aikaa, omistautumista ja luovuuttaan. Mutta siinä piileekin jutun juju. Se on asia, jonka me aikuiset usein unohdamme. Unohdamme, että lapsena olemisen valloittavin puoli on mielikuvitus ja kyky eläytyä. Tähän törmäsin vastikään pyhäkoulua pitäessäni. Opetuksen aikana tarinaa kertoessani – johon muuten käytin vain neljää kangashahmoa, niiden taustana flanellotaulua sekä muuna rekvisiittana kourallista koristekiviä – tarkkailin häkeltyneenä lasten olemusta ja erityisesti heidän katseitaan. Siinä istuessani, Raamatun kertomusta kertoessani ja havainnollistaessani, omasta mielestäni aika mitäänsanomattomilla rekvisiitoilla (opettajan oppaassa oli mielestäni paremmat havainnollistamisesimerkit, mutten ehtinyt niitä valmistaa), lapset kuitenkin seurasivat tapahtumia silmät suurina ja aivan hiljaa. Näin heidän katseistaan ja olemuksestaan, kuinka intensiivisesti he kuuntelivat, mitä heille puhuin ja saatoin melkein kuulla, kuinka heidän mielensä askartelivat tarinan käänteitä ja lopputulosta. Olin ihmeissäni. 

Olkoonkin, että osa saattoi loppujen lopuksi miettiä aivan omiaan opetukseni aikana, havaintoni herätti minussa paljon ajatuksia. Se sai minut ymmärtämään, ettei lapsityössä ole kyse täysin oppikirjan mukaan menevästä pyhäkoulukerrasta, ei odotukset ylittävistä askartelutöistä tai älykkäimmistä alkuaktivointileikeistä. Lapsityössä on kyse lasten maailmaan menemisestä. Asioiden ja tarinoiden tekemisestä mielenkiintoisiksi – ei minun itseni, aikuisen mielestä, vaan lasten! Lapset eivät lähtökohtaisesti katso sitä, onko heidän käyttämänsä värikynä parhainta ja laadukkainta kaupan merkkiä vai markettien massapakettitavaraa, vaan heille riittää se, että siitä tulee heidän tarvitsemaansa väriä. Älkää ymmärtäkö väärin – en tarkoita sitä, että lapsiin ei panostettaisi, vaan sitä, että usein tietyt vaatimukset ja korkeat rimat ovat meidän aikuisten päässä. Ei lasten. He osaavat kuvitella kivistä ja kepeistä eläimiä, kauppatavaraa, työkaluja tai oikean elämän tavaroiden mielikuvitusvastineita. Ulkona suuret kivet ovat vuoria, kevätpurot valtavia jokia ja pienet metsäpalstat loppumattomia seikkailumetsiä. Omissa huoneissaan huonekalut saavat palvella tarkoitustaan majojen rakenteina, autojen kiihdytyskaistoina ja nukkejen seikkailureitteinä. Lasten mielikuvitus on rajaton, ja heidän maailmansa lainalaisuudet venyttävät omiemme rajoja. Aikuisena lasten maailmaan mennessämme tuomme sinne toki mukanamme tietyt rajat, lainalaisuudet ja arvot, joita meidän tulee heille välittää. Tehkäämme se kuitenkin lasten maailma huomioon ottaen. 

Lapsityötä tulisi siis lähestyä lasten näkökulmasta. Rentoudella, huvituksella, mutta myös tietynlaisella vakavuudella. Lasten kokemukset ovat todellisia ja heidän ajatuksensa kaikessa valloittavassa neroudessaan arvokkaita. Sama pätee ajatuksiin uskosta, Jumalasta ja Raamatusta. Näkisin meidän uskovien aikuisten ensisijaisena tehtävänä (niin pyhäkoulussa kuin muutoinkin) kertoa lapsille ymmärrettävästi ja mielenkiintoisesti Jumalasta, mutta antaa myös tilaa lapsille sanoittaa omaa ymmärrystään ja kokemustaan kuulemastaan. Eräskin lapsi kysyi Raamatun kertomuksen kuultuaan: ”Onko tuo oikeesti totta?” Siinä jouduin itsekin pysähtymään hetkeksi. Tiesin vastauksen, mutta se oli mielestäni oivaltava – ja aito – kysymys. Ymmärsin, että nämä ovat niitä tärkeitä hetkiä, jolloin ollaan seurakunnan lapsityön ytimessä: voimme olla vastaamassa lasten kysymyksiin ja auttamassa heitä eteenpäin elämässään ja uskossaan. Voimme olla mukana paaluttamassa niitä totuuksia, arvoja ja uskomuksia, joita pidämme itse yllä elämässämme, yhdessä seurakunnassa ja koko kristikunnassa. 

Mitä lapsityö siis lopulta vaatii? Sanoisin, että se vaatii vain uskalluksen irrottautua aikuisten rutinoituneesta ja vakavasta maailmasta lasten värikkääseen ja elämää täynnä olevaan maailmaan. Se vaatii pilkkeen silmäkulmaan, ripauksen heittäytymistä ja kyvyn nauraa itselleen, rakkaudella asetettuja rajoja unohtamatta. Se voi vaatia toisinaan paljonkin, mutta kantaa aina mukanaan siunauksen. 

AIEMMAT TEKSTIT

Julkaistu 8 kuukautta sitten

Polte-sanomat

Lue lisää