Taivaskokemus

Pasi Markkanen

Vuosia sitten teimme nuorten ja nuorten aikuisten kanssa vaellusretkiä Lappiin. Tällä kertaa valitsimme kohteeksi Pallas – Ounastunturin alueen. Ajoimme Oulusta autoilla Raappanan kylään, jossa yövyimme mukavasti hirsimökissä.

Seuraavana aamuna pakkasimme rinkat ja suuntasimme askeleemme kohti upeita tuntureita. Valitettavasti sateinen päivä ja alhaalla roikkuvat sadepilvet peittivät täysin edessämme olevat maisemat. Olimme tietysti varautuneet myös sadesäihin, ja niinpä mieli pirteänä nousimme vaellusreittiä pitkin ylös kohti tuntureiden huippuja.

Ylöspäin mentäessä sää kurjistui. Sateen lisäksi tiheä sumu rajasi näkyvyyden noin 50 metriin. Siinä kiivetessämme yhä korkeammalle mieleeni alkoi hiipiä matalapainetta. Olimme suunnitelleet reissua ja siihen liittyviä yksityiskohtia siinä toivossa, että saisimme ihailla Lapin tunturimaisemia. Olimmeko ajaneet autoilla satoja kilometrejä sen tähden, että saisimme kulkea tunturissa sateessa ja sumussa vain nähdäksemme hädin tuskin polkumme?

Olimme yhdessä rukoilleet vaellusreissun puolesta, ja nyt tilanne oli tämä. Siinä kavutessani ”hernerokkasumussa” tunturinrinteellä kohti seuraavaa Lumikero-nimistä lakea huokailin Jumalan puoleen. Sitten se tapahtui.
Pieni tuulenvire alkoi liikuttaa sumupilviä niin, että niihin alkoi muodostua aukkoja. Yhtäkkiä huomasimme ihan lähellämme ”piilossa” olleen porotokan, joka oli ollut yhtä tietämätön meidän läsnäolostamme tunturilla. Kosteat sumupilvet alkoivat hiljalleen väistyä ja auringon säteet valaista maisemaa.

Ollessamme Lumikeron huipulla sumupilvet väistyivät kokonaan, ja auringon paistaessa huikeat maisemat avautuivat eteemme. Edessä ja takana olivat tunturinlaet, alhaalla avautuivat ruskan värittämät metsämaisemat sekä niiden sisällään pitämät lammet ja järvet. Kauniin sininen taivas hallitsi maisemaa kauas horisonttiin asti. Se oli huikaiseva hetki. Eikä ollut ihme, että evästauosta Lumikeron huipulla tuli tavanomaista pitempi. Kaiken kokemamme jälkeen siinä hetkessä oli hyvä olla.

Tämänkaltainen kokemus toistui myöhemmin erilaisessa elämäntilanteessa. Olin väsynyt, uupunut ja loppuunpalanut. Makasin sänkyni pohjalla hyvin synkässä, masentuneessa ja ahdistuneessa mielentilassa, todellisessa matalapaineessa. Ajattelin tämän tilan olevan elämäni lopputulos. Jaksoin rukoilla ainoastaan sanat Jeesus auta. Eräässä tällaisessa hetkessä tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti ajatukseni suunnan. Valonsäteitä tulvaili mieleni matalapaineeseen, ja ajatuksiini nousivat voimakkaasti Psalmin sanat: ”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, pelastajaani, minun Jumalaani” Ps.42:6. Jumala oli läsnä pimeyteni keskellä ja alkoi kirkastaa mieleni maisemia. Se oli taivaskokemus, siinä hetkessä oli sittenkin hyvä olla.